Olin eilen hyvän ystäväni häissä. Sinne oli siunaantunut myös yhteisiä lukioaikaisia ystäviä noin kahdenvuosikymmenen takaa. Hän oli pitänyt heihin yhteyttä. Minä olin nähnyt heistä osaa silloin tällöin vuosien varrella - osaa en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Ihmiset joiden kanssa oli joskus hengaillut olivat muuttuneet ja kasvaneet eri suuntaan. Oli outoa nähdä heistä tulleen juuri sellaisia millaisiksi vannoimme ettemme tulisi - vanhempiemme kuviksi. Minä joka olen aina ollut oman tieni kulkia huomasin, ettei minulla ollut enää mitään yhteistä heidän kanssaan. Ei ollut oikeastaan mitään todellista sanottavaa. Heistä oli tullut aivan yhtä yhdentekeviä kuin kaikista turhista tuttavuuksista joita olen vuosien varrella tavannut.

Se oli oikeasti outo tunne. Nuo ihmiset jotka kuuluivat samaan ikäryhmään kanssani olivat jotenkin henkisesti kutistuneet ja sulautuneet muottiin. Heidän elämänsä oli tullut harmaaksi massaksi, epäkiinnostavaksi ja tylsäksi. Minne oli kadonnut se vimma, jolla me silloin pyrimme eteennpäin kohti jotain uniikkia ja erityistä tulevaisuutta. Jonnekkin oli kadonnut ne suuret unelmat, joiden perään me haaveilimme. Tuntui kuin se kipinä ja into olisi kadonnut heistä. He olivat vaipuneet siihen samaan harmaan arjen ansaan, jossa vanhempamme makaavat. Toivottavasti he joskus heräävät jälleen. Se on mahdollista minä tiedän, sillä mutsini heräsi kun jäi eläkkeelle- hurja mopedi mummo.