Istuimme tänään hyvän ystäväni kanssa koirapuistossa ja pohdimme olemmeko jäänet jostain junasta, kun meillä ei ole omia lapsia. No oma parisuhteeni on biologisesti täysin steriili, joten sen kautta lapsia ei voi siunautua tai ehkä minun tapauksessa kiroutua. Hyvä ystäni taas on siinä parhaassa lapsenteko iässä, vaan kun ei voi kiinnostaa pätkääkään.

No lapsen korvikkeet on meillä molemmilla vai onko. Lötsö meidän ensimmäinen karvainen perheen jäsen alkaa olla jo vanha ukko, sen lisäksi meillä on kissa neiti ja 720 litrainen akvaario 7 kultakalalla ja muutamalla muulla viipokkeella. Ystävälläni on nekku koira. Molemmilla meistä on terve suhtautuminen eläimiin, ne ovat paikkansa tuntevia perheen jäseniä, mutta ne ovat edelleen eläimiä. Ne eivät ole lapsia tai lapsen asemassa.

Kumpikaan meista ei suhtaudu eläimeen ylitunteellisesti saati inhimillistä niitä. Niillä on omat viettinsä joiden mukaan ne toimii. Niillä on jopa jonkin verran ajovaloja siellä silmien takana, kyllä siellä elukan nupissa ainakin taannehtivasti on joku kotona.Jopa ne daijjut kultakalat ovat seurallisia ja uteliaita.

Vaan ne lapset, kun katsomme miten se muuttaa eri ihmisten käyttäytymistä ja olemista. Niin olimme molemmat aika tyytyväisiä, ettemme siihen junaan ole koskaan eksytty. Kyllä olen itsekäs ja myönnän sen, mutta alati kasvava eläintarhamme osoittaa, että en ole kuitenkaan toivoton, jos jostain täytyy huolta pitää. Eläimemme ovat jopa paremmin vakuutettuja kuin minä itse, kai sekin kertoo jotain.