Kyllä tähän tulokseen tulimme, kun katsoimme tänään Lötsöä puistossa, kun se "leikki" kepin kanssa. Ei siitä valmista tullut, eikä siinä ollut minkäänlaista päämäärää, mutta valtavasti intoa ja iloa, jota me muut tavallisessa todellisuudessa tallaajat emme koskaan voi ymmärtää. Lötsö lähestyy jo kahdeksan vuoden rajapykkiä, dobberiksi Lötsö on jo vanha koira. Kukaan vaan ei ole muistanut kertoa sitä sille. Se leikkii ja touhottaa kuin vuosia itseään nuoremmat. Kun noutajat hyytyvät jo neljän vuoden jälkeen meidän toukopää touhottaa edelleen - hyvä niin. No Lötsön paras ystävä Nekku-koira on kyllä samaa maata. Muutamaa kuukautta Lötsöä vanhempana, sillä on edelleen samalla lailla virtaa kuin Lötsöllä. Ne rakastavat samaa peliä peliä, mutta aivan eri syistä. Lötsö rakastaa juoksemista, Nekku etsimistä. Kun nakkaan puistossa niille kiven, Lötsö painaa heikkopäisesti suurin piirtein sinnepäin minne kivi lensi, ilman minkäänlaista tarvetta todella edes löytää kiveä. Nekku ampuu kiven perään, paikantaa sen kuonollaan ja tuo sen suussaan takaisin heitettäväksi.  Tämän on peli, jota ne jaksaisi aivan loputtomiin, vaikka ikäkoiria ovat jo molemmat.

Jouduin lähtemään tänään kauppaan  ennekuin pystyin antamaan Lötsölle sapuskan. Lenkin tai reippaan ulkoilun jälkeen on odotettava vähintään puolituntia, ennen kuin sille voi antaa sapuskaa. Muuten ilmiö nimeltä koiranoksennus tulee hyvin tutuksi. Lötsöllä on siis äärimmäisen herkkä yrjörefleksi. Hyvä niin kuulemma suojelee vatsankiertymältä. Jokatapauksessa katosin kauppaan ennen kuin tuikkaisin sille pöperöt kuonon eteen, eikä minulla ollut edes antaa sille uutta luuta kaluttavaksi mielipahan purkuun. Ilmeetön eläin osaa antaa todella syyllistäviä katseita. No kaupassa muistin ostaa Lötsölle suurimman luun minkä löysin - 50 cm joululuu tuli sitten vastaan. Koira on todella tohkeissaan ja meni lähestulkoon samaan autistiseen tilaan kuin kepin kanssa leikkiessään - kohkaamista ja puhinaa ja äärimmäistä onnea. Voi kun minuakin olisi joskus yhtä helppo miellyttää.