Tänään on ollut ensimmäinen päivä tällä viikolla, jolloinka minulla ei ole ollut iltaduunia.  Tämä tuntuu suorastaan lomalle. Alkuviikon illat kärvisteltiin studiolla - ei siillä, että se olisi mitenkään ylitse pääsemättömän raskasta, mutta minuuttiaikataulut tuntuu pitkien duunipäivien päälle hyydyttävinä. Olen ollut niin muissa maailmoissa, etten ole lainkaan huomannut, kuinka talvi on vihdoinkin hiipinyt etelä-Suomeen.  Maisema on jälleen lumen peittämä, tosin se taitaa olla sellaista narskuvaa pakkashattaraa, joka ensimmäisen suojasään sattuessa haihtuu kuin taikaiskusta. Jokatapauksessa täällä alkaa näyttää jouluisalle sellaiselle, jollaisia ne lapsuudessa olivat. 

Miellyttävintä tässä on valon määrän lisääntyminen. Ei ole enää niin säkkipimeää. Kaupungin valot saavat lumen ja pilvien kanssa metsän näyttämään kutsuvalle - talven ihmemaalle - eikä pimeyden uhkaa huovalle nimettömän kauhun kodille. Jos en olisi ollut niin poikki alkuviikon rientämisen takia - niin olisin mennyt Lötsön kanssa kävelemään metsään - pitkän peltolenkin sijasta. Talvinen pimeä metsä on jotenkin maaginen. Varsinkin kun lähiryteikkömme on riittävän suuri, että talot saa kadotettua näkyvistä - samoin liikenteen äänet haihtuu kuulumattomiin. Hetken aikaa voi aina kuvitella olevansa jossain muualla - siellä missä luonto on vielä villiä. Lähimetsässämme se tosin sitä viellä on. Viime talvena siellä oli nähty ilveksenkin tassun jäljet. Kettuja ja supia olen nähnyt omin silmin, jäniksistä ja kaneista puhumattakaan. Nautitaan ehkä sittenkin valkoisesta joulusta.