EIlen en saanut mitään aikaiseksi, en yhtään mitään järkevää. Jäin totaalisesti koukkuun vääntelmään asetuksia vanhoista studionarutuksista. Oikeastaan on hämmentävää huomata, kuinka ne vaan asiat etenee ja myllyjen tehon kasvaessa, studio puuhastelukin muuttuu bittivirtojen vääntelyksi näytöllä. Ne toiminnot, jotka olivat vielä hankalia vanhoissa versioissa, niin uusimmassa ovat muuttuneet sujuviksi ja helppo käyttöisiksi. Ei voi kuin hämmästellä. No ne ovat juuri niitä piirteitä, joita studiotyöskentelyssä on oikeastaan kaivannut. Nähtävästi niitä on kaivannut moni muukin, koska ne on huomioitu softassa.

Eilen oli Viikin vuotuinen joulupolku. Tänä vuonna sinne oli saapunut ennätysyleisö. Itse en mennyt varsinaiselle tapahtumapaikalle, vaan ihailin koiran kanssa pimeälle pellolle sytyttetyjä roihuja. Pakkasta oli vain hiukan ja luntakin oli pudonnut aavistus maahan. Tasaiset roihurivit toivat taas juhlamielen. Tulen loisteessa on jotain äärimmäisen primitiivistä. Se aihuettaa minussa sellaisen syvän rauhan ja hiljaisuuden tunteen. Samoin kuin lumisateen ääni, se pieni hiutaleiden "helinä". Niissä on jotain salattua alkuvoimaa, jotain mitä modernissa yhteiskunnasta puuttuu - sielua.