MInun piti eilen kirjoittaa tästä aiheesta, mutta en sitten missään vaiheessa päätynyt koneelle sellaiseen aikaan, että olisin saanut aikaiseksi raapusteltua edes muutamaa riviä. Keskiviikon kirkko ja kaupunki taivasteli Miitta-tädin edes ottamuksia osastolla vammaiset ja kirkontoiminta. Taivasteltiin kuinka tuollainen rimanalitus oli oikein päässyt tapahtumaan ja pyydeltiin anteeksi. Kysymys kuuluu mikä ihmeen rimanalitus? Miitta-täti ravistelee sovinnaisuutta ja hyväksyttävyyden rajoja kyseenalaistamalla sen mille meidän on lupa nauraa. Kirkko otti ja paljasti taas jälleen kerran suuren yksitotisuutensa ja täydellisen huumorintajuttomuutensa. Ei ihme ettei sillä mene hyvin. Olisiko minun homoseksuaalina pitänyt ottaa itseeni ja luokkaantua,kun Miitta-täti halusi askarella homotarhassa pahvirullista kyrpiä? Minusta herra Loman selvityi harvinaisen hyvin Miitta-tädin käsittelystä. Pisteet molemmille sekä Miitta-tädille ja Lomanskalle. Suomen luterilainen kirkko jatkakoon nuivalla linjalla ja näivettyköön omaan turhuuteensa. Jos on kykenemätön nauramaan itselleen - on todennäköisesti tosissaan väärien asioiden kanssa.  Ei muuten ole tullut vammaisten taholta vastaa ryöppyä kuin kirkon... Mutta he ovatkin tottuneet kovaan kohteluun ja tuijotteluun. Ja todennäköisesti osaavat nauraa myös itselleen huomattavasti suomen kirkkoa paremmin. Hyvä hyvä Miitta-täti - olet mun uusi sankari...