Miksi vaikka kuinka yrität sanoa ystävällesi, että teet virheen, kun tuon kanssa enemmän aikaasi vietät, huomaat lopulta istuvasi heidän hääkutsu kädessäsi. Tiedät ettet mene ja mietit, jonkun tarpeeksi pöljän tekosyyn miksi näin kävi. Menee vuosi tai pari - pahimmillaan vuosikymmen, kun ruusunpunaiset lasit on sitten riisuttu, viallinen pilalliseksi havaittu ja ero totta. Sitten saat siinä vieressä pähkiä, että miksi ei sinua uskonut? Jo silloin kun sen vialliseksi tiesit. Vaan niinhän se on, että jokainen omat virheensä tekee ja omat tunteensa tietää. Itse en sen parempi ole, paskaan olen itsekkin käteni löynyt kerran jos toisenkin. Mutta kun se niin turhalle tuntuu, kun vierestä seuraa ja tuloksen jo ajat sitten tiesi - miksi vaan sen tiesi kaverin kohdalla -miksei omallaan?

Jälki viisaus se vasta parasta viisautta onkin. Omalla kohdallani voin todeta sen, etten kadu. Se, että huonosta suhteesta otti ja lähti oli aikanaan fiksu teko. Opetti elämää ja miltä ero oikeasti tuntuu. Se on itse käytävä läpi - sitä on turha Jeesustella vieressä - että toimi näin ja sano tällälailla, jokainen tekee sen tavallaan ja toimii omalla tavallaan, turhaan sitä muulla lailla yrittää edes toimia. Mutta ne muiden virheet, ne on vaan aina helpompia kuin omansa, niihin kun ei ole sitä tunne sidettä. Eikä niitä muistoja, kun ihastui, rakastui ja kaikki tuntui valtavan upealle, kun pakkasyönä metsästi lumihiutaleita kielle, kun vihdoin uskoi auringon laskuun ratsastavansa. Vaan kuinkas sitten kävikään, kun aurinko sitten todella nousi uudelleen ja paljasti ruman todellisuuden. Siitä oppi ja tiesi tekevämsa seuraavalla kerralla paremmin ja tekikin - tiesi, että oli virheellinen ja tiesi, että omasi menneisyyden ja tiesi tämän myös sen toisen kohdalla - se ei ollut täydellinen tai virheetön. Se ei haitannut, kun tiesi ettei ollut itsekkään mikään lahja maailmalle...